30.4.1984

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

A, joka 15.12.1972 oli vihitty avioliittoon B:n kanssa, oli 22.1.1982 B:lle tiedoksi annetun haasteen nojalla kanteenaan Helsingin RO:ssa kertonut, ettei B:n 23.11.1980 synnyttämä C, joka puolisoille 2.3.1981 avioliittolain 69 a §:n 1 momentin nojalla myönnetyllä asumuserotuomiolla oli asumuseron ajaksi uskottu B:n huoltoon, ollut hänen siittämänsä, sekä sen vuoksi isyyslain nojalla vaatinut vahvistettavaksi, ettei hän ollut C:n isä.

Kanteesta kuultuna B oli lausunut, että A oli puolisoiden kesken asumus- ja avioeron varalta 8.1. ja 2.2.1981 tehdyillä sopimuksilla, tietoisena siitä, että toinen mies oli maannut B:n C:n siittämisaikana, isyyslain 35 §:n 4 momentissa tarkoitetulla tavalla selittänyt C:n lapsekseen ja että A lisäksi oli asianosaisten kesken 4.11.1981 allekirjoitetulla sopimuksella sitoutunut olemaan nostamatta isyyden kumoamista koskevaa kannetta, sekä sen vuoksi vaatinut kanteen jättämistä tutkittavaksi ottamatta ja korvausta oikeudenkäyntikuluistaan.

RO oli väitepäätöksessään 29.3.1982 katsonut jääneen näyttämättä, että A, jonka tosin oli C:n syntymisen ajankohtana katsottava tienneen toisen miehen maanneen B:n C:n siittämisajankohtana, olisi edellä mainituilla asumus- ja avioeron varalta tehdyillä sopimuksilla isyyslain 35 §:n 4 momentissa tarkoitetulla tavalla kirjallisesti tarkoittanut selittää C:n lapsekseen. Tämän vuoksi ja kun 4.11.1981 allekirjoitettu sopimus siltä osin kuin a oli siinä ilmoittanut, ettei hän tule ajamaan C:n sukuasemaa koskevaa kannetta, siihen nähden, ettei puheena olevan laatuisen muotoamiskanteen nostamisesta ollut katsottava voitavan oikeudellisesti sitovasti luopua, oli mitätön, RO oli hylännyt tehdyt väitteet ja velvoittanut B:n vastaamaan kanteeseen, jos hän halusi käyttää tuota etua hyväkseen.

B:n vastattua kanteeseen RO p. 11.8.1982 oli tutkinut jutun ja lausunut selvitetyksi, että B:n oli hänen 23.11.1980 syntyneen lapsensa C:n siittämisaikana maannut toinen kuin hänen aviomiehensä A ja että asiassa kaikki seikat huomioon ottaen, erityisesti isyystutkimuslausunto, voitiin pitää todistettuna, ettei A ollut C:n isä. Sen vuoksi RO oli isyyslain 34 §:n 1 momentin nojalla vahvistanut, ettei A ollut C:n isä.

Helsingin HO:ssa, jossa B omasta puolestaan ja C:n holhoojana oli hakenut muutosta, B oli toistaen RO:n väitepäätöksessä kerrotut vaatimuksensa vaatinut, että kanne jätettäisiin tutkittavaksi ottamatta. HO t. 25.5.1983 oli katsonut, ettei ollut syytä muuttaa RO:n päätöstä.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Ylimääräinen oikeusneuvos Virolainen:

A on saatuaan tietää, että toinen oli maannut B:n tämän avioliiton aikana 23.11.1980 synnyttämän C:n siittämisaikana, sopinut B:n kanssa 8.1. ja 2.2.1981 asumus- ja avioeron varalta tehdyissä kahdessa kirjallisessa sopimuksessa asumuseron hakemisesta yhteisellä hakemuksella, C:n huollosta ja elatuksesta, oikeudestaan saada tavata sanottua lasta sekä hänen ja vaimonsa omaisuuden osituksesta. Näissä sopimuksissa lapsesta on käytetty mainintaa "alaikäinen lapsemme C".

A ja B, jotka on 2.3.1981 tuomittu asumuseroon ja 11.8.1982 avioeroon, ovat edelleen 4.11.1981 tehneet kirjallisen sopimuksen kahden ensiksi mainitun sopimuksen tarkistamisesta. Siinä A on ilmoittanut luopuvansa nostamasta isyyden kumoamiskannetta ja vaatimasta lasta koskevan isyystutkimuksen suorittamista. B on puolestaan sitoutunut korvaamaan A:lle sen elatusavun, jonka tämä mainitun sopimuksen jälkeen joutui kahteen ensiksi mainittuun sopimukseen perustuvan asumuserotuomion johdosta C:n elatusta varten suorittamaan.

Isyyslain 35 §:n 4 momentin mukaan aviomiehellä ei ole oikeutta nostaa isyyden kumoamista koskevaa kannetta, jos hän, saatuaan tietää toisen maanneen äidin lapsen siittämisaikana, on lapsen syntymän jälkeen kirjallisesti selittänyt lapsen omakseen. Antamalla mainitun selityksen aviomies siis samalla luopuu lopullisesti oikeudestaan vaatia isyyden kumoamista. Jos hän selityksestään huolimatta nostaa kanteen, on se hylättävä lainkohdassa mainitulla perusteella.

Sitä, millaisen sanotun selityksen tulee sisällöltään olla saadakseen aikaan kanneoikeuden menetyksen, ei ole mainitussa lainkohdassa eikä isyyslakia koskevissa lainvalmisteluasiakirjoissakaan tarkemmin määritelty. Lainkohtaa vastaava säännös sisältyi jo vuonna 1957 aviollisesta syntyperästä annetun lain 4 §:n 3 momenttiin, jossa mainittu lapsen tunnustaminen vastaa asiallisesti täysin lapsen omaksi selittämistä. Säännös otettiin vuoden 1957 lakiin lakivaliokunnan lähemmin perustelematta jääneestä ehdotuksesta.

Kysymystä harkittaessa on otettava huomioon erityisesti se, että isyyslain johtavana tavoitteena on lapsen todellisen sukuaseman vahvistaminen. Tavoite on kanneteitse toteutettavissa oikeaan isään nähden vain, milloin lapsen ja muun miehen välillä ei laissa tarkoitetussa mielessä vallitse isyyssuhdetta. Mahdollisuus todellisen sukuaseman vahvistamiseen edellyttää sen vuoksi, että aikaisempi isyys voidaan kumota. Kun isyyden kumoaminen nähtiin aikaisemmin lapsen kannalta kielteisenä statusratkaisuna, katsotaan sen isyyslain voimaantulon jälkeen palvelevan viime kädessä lapsen etua. Ks. Heikki E.S.M, Lapsioikeuden pääpiirteet (1981) s. 55. Isyyden kumoamisella luodaan edellytykset todellisen isyyssuhteen vahvistamiselle.

Koska isyyslain 35 §:n 4 momentin säännös kanneoikeuden menettämisestä merkitsee rajoitusta mainittuun tavoitteeseen pääsemisessä, on säännöstä tulkittava suppeasti. Lainkohdassa tarkoitetuksi selitykseksi ei riitä lausuma, jossa vain todetaan aviomiehen ja lapsen välinen, jo avioliittoon perustuvasta isyysolettamasta seuraava sukulaisuussuhde. Lausumaa tulkittaessa on otettava huomioon se, missä yhteydessä ja olosuhteissa se on annettu. Jos lausuma on epäselvä, sitä ei voida pitää aviomiestä sitovana. Aviomiehen sitoutumista olla vetoamatta siihen, ettei hän ole lapsen biologinen isä, ei yksistään voida pitää lainkohdassa tarkoitettuna selityksenä. Selityksestä tulee käydä selvästi ilmi aviomiehen tahto tunnustautua oikeudellisesti lapsen isäksi.

A ei ole tekemissään sopimuksissa nimenomaisesti selittänyt lasta omakseen. Kahdessa ensiksi tehdyssä sopimuksessa lapsi tosin epäsuorasti mainitaan puolisoiden yhteiseksi lapseksi ja kolmannessa sopimuksessa A on ilmoittanut luopuvansa isyyden kumoamiskanteen nostamisesta. On kuitenkin otettava huomioon, että kahta ensimmäistä sopimusta tehdessään puolisot olivat jo päättäneet asumuseron hakemisesta ja muuttaneet asumaan erilleen ja että kolmatta sopimusta tehdessä heidät oli jo tuomittu asumuseroon. Ottaen lisäksi huomioon sopimusten muun sisällön katson, ettei A ole missään niissä tarkoittanut selittää C:tä omakseen isyyslain 35 §:n 4 momentissa edellytetyllä tavalla eikä hän siten ole menettänyt kanneoikeuttaan sanotulla perusteella.

Jäljellä on kysymys siitä, onko A ilmoittamalla 4.11.1981 tekemässään sopimuksessa luopuvansa kanteen nostamisesta kuitenkin menettänyt kanneoikeutensa eli sitooko mainittu ilmoitus häntä sellaisenaan, vaikkei hän olekaan tarkoittanut selittää lasta omakseen.

Isyysjutussa on kysymys asioista, joissa sovinto ei ole sallittu (ns. indispositiivinen riita-asia). Asianosaiset eivät voi siten sopimuksin vapaasti määrätä lapsen ja hänen isäkseen katsottavan miehen välisen sukulaissuhteen vahvistamisesta tai kumoamisesta, vaan isyyden vahvistaminen ja kumoaminen kuuluvat yksinomaan tuomioistuimelle tai tuomarille. Ne eivät asiaa ratkaistessaan ole sidottuja asianosaisten vaatimusten ja lausumien sisältöön, esimerkiksi kannevaatimuksen oikeaksi myöntämiseen tai kanteen tueksi esitetyn tosiseikan tunnustamiseen.

Edellä lausutusta ei kuitenkaan seuraa, että tuomioistuin voisi ottaa isyysjuttua koskevan kanteen omasta aloitteestaan käsiteltäväkseen. Isyyslain 35 §:n 1 momentissa säädetäänkin, että isyyden kumoamista koskevan kanteen voi nostaa ainoastaan aviomies, äiti ja lapsi. Samoin vireille tulleen kanteen jatkaminen on isyysjutuissa asianosaisten vallassa. Kantaja voi jättää kanteen ajamisen sikseen tai peruuttaa kanteen. Seurauksena on tällöin vakiintuneen käytännön mukaan se, ettei asiassa voida antaa tuomiota edes vastaajan vaatimuksesta vaan juttu jää sillensä. Kanteen sikseen jättäminen ja sen peruuttaminen eivät kuitenkaan estä kantajaa panemasta kannettaan uudelleen vireille.

Kanteen sikseen jättämisestä ja sen peruuttamisesta on erotettava kanteesta tai vaateesta luopuminen. Ks. Tauno Tirkkonen, Suomen siviiliprosessioikeus II (1977) s. 65. Kanteesta luopuminen on kanteen oikeaksi myöntämisen vastakohta. Luopumalla kanteestaan kantaja selittää sen vääräksi, joten kun myöntäminen on pantava sellaisenaan kanteen hyväksyvän tuomion perustaksi, johtaa kanteesta luopuminen siihen, että kanne on vastaajan vaatimuksesta hylättävä. Käytännössä kanteesta luopumista tosin pidetään usein vain kanteen peruuttamisena.

Kanteesta luopumisella ja sen myöntämisellä on kuitenkin mainittu vaikutus vain jutuissa, joissa sovinto on sallittu. Sitovan vaikutuksen myöntäminen kanteesta luopumiselle myös indispositiivisissa asioissa aiheuttaisi sen, että asianosaisilla olisi mahdollisuus kiertää laissa edellytetty kielto asian vapaasta sopimisesta. Indispositiivisissa asioissa kanteesta luopumisen seurauksena onkin näin ollen vain jutun käsittelyn jääminen sillensä, ellei laissa ole jonkin asian osalta erikseen toisin säädetty.

Isyyden kumoamista koskevien juttujen osalta sisältyy tällainen erityissäännös isyyslain edellä kosketeltuun 35 §:n 4 momenttiin. Jos siis aviomies kumoamiskanteen vireille pantuaan ilmoittaa luopuvansa kanteesta selittämällä lapsen kirjallisesti omakseen, on kanne vastaajan vaatimuksesta sanotulla perusteella hylättävä. Mutta jos aviomies sitä vastoin ilmoittaa vain luopuvansa kannettaan jatkamasta tarkoittamatta selittää lasta omakseen, ei kannetta yleisten prosessioikeudellisten periaatteiden mukaan voida hylätä, vaan asian käsittely jää sillensä, mutta miehellä on mahdollisuus panna kanteensa myöhemmin uudelleen vireille.

Samoin edellytyksin ja vaikutuksin kuin asianosainen voi oikeudenkäynnin aikana luopua kannettaan jatkamasta hän voi luopua myös sitä nostamasta. Näin ollen aviomiehen ilmoitus olla nostamatta isyyden kumoamiskannetta on häntä sitova vain jos hän samalla selittää lapsen isyyslain 35 §:n 4 momentissa tarkoitetulla tavalla omakseen. Muussa tapauksessa ilmoitus on rinnastettavissa kanteen peruuttamiseen oikeudenkäynnin aikana. Yhtä vähän kuin kanteen peruuttaminen estää aviomiestä nostamasta kannettaan uudelleen, estää mainittu ilmoitus häntä kannetta nostamasta.

Joissakin indispositiivissa riita-asioissa asianosainen voi kyllä asian luonteesta johtuen luopua sitovasti kanteen nostamisesta, vaikka laissa ei ole siitä nimenomaista säännöstä. Niinpä aviopuoliso voi sitovasti luopua avioerokanteen nostamisesta toisen puolison ennen sitoumusta tapahtuneen, avioeroperusteen muodostavan käyttäytymisen perusteella kuten Korkeimman oikeuden ratkaisusta 1980 II 96 ilmenee. Avioliittolain tavoitteena on kuitenkin avioliiton pysyvyys ja väärien avioerotuomioiden estäminen. Tarkoituksena ei ole, että avioero tuomittaisiin aina kun eroperuste on olemassa. Näin ollen on luonnollista, että puolisot voivat sitovasti luopua avioerokanteen nostamisesta.

Isyyden kumoaminen palvelee viime kädessä lapsen etua tavoitteen ollessa hänen todellisen sukuasemansa vahvistaminen. Tästä lähtökohdasta käsin on myöskin katsottava, että isyyden kumoamista koskevat kanneoikeuden rajoitukset on lueteltu tyhjentävästi isyyslain 5 luvussa. Aviomies voi siten menettää kanneoikeutensa vain isyyslain 35 §:n 2 ja 4 momentissa mainituilla perusteilla, mutta hänen pelkällä ilmoituksellaan olla kannetta nostamatta ei ole sanottua vaikutusta.

Aviomiehen sitoumus olla nostamatta isyyden kumoamiskannetta ei tosin estä äitiä tai lasta nostamasta tällaista kannetta (35 § 1 mom.) eikä myöskään toista miestä tunnustamasta olevansa lapsen isä 34 § 3 mom.). On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että äiti, joka vastustaa aviomiehen nostaman kumoamiskanteen hyväksymistä kuten B tietoisena siitä, ettei aviomies voi olla lapsen isä, tulisi itse kumoamiskannetta koskaan nostamaan. Kun äiti lisäksi on lapsen huoltaja, ei lapsella itselläkään käytännössä ole mahdollisuutta nostaa kannetta ennen täysi-ikäiseksi tuloaan, johon mennessä kuitenkin sekä äiti että aviomies ovat saattaneet jo kuolla. Toisen miehen suorittama isyyden tunnustaminen, joka isyyslain 16 a §:n mukaan sitä paitsi edellyttää äidin ja aviomiehen hyväksymistä, on myös kysymyksessä olevassa tapauksessa kuten yleensä muulloinkin sangen epävarmaa. Näin ollen katson, ettei aviomiehen puheena olevan ilmoituksen sitovuutta ratkaistaessa ole perusteltua lähteä siitä olettamuksesta, että lapsen, joka ei itse pysty valvomaan etuaan, oikeudet tulisivat turvatuksi edellä mainituin keinoin.

Yhteenvetona totean, ettei yleisistä prosessioikeudellisista periaatteista voida saada tukea sille B:n esittämälle käsitykselle, että aviomiehen ilmoitus olla nostamatta isyyden kumoamiskannetta olisi sellaisenaan miestä sitova. Tämä käsitys on lisäksi ristiriidassa isyyslain keskeisen tavoitteen eli lapsen todellisen sukuaseman vahvistamisen kanssa.

Isyystutkimuslausunnon mukaan A:n isyys on tullut poissuljetuksi. On siis esitetty täysi näyttö siitä, ettei hän ole C:n isä.

Näillä perusteilla päädyn siihen, ettei ole syytä muuttaa HO:n tuomion lopputulosta.

Ylimääräinen oikeus Setälä oli samaa mieltä kuin ylimääräinen oikeusneuvos Virolainen.